onsdag 9 juli 2014

Uno


På måndag hade det gått 72 dygn sedan Peggy parades. Hon mådde prima, men jag var orolig. Vi tog röntgen på henne på dag 68, för att se om det verkligen var bara en valp, och hur den låg i magen. Ultraljudsundersökning gjordes ett par gånger under veckoslutet – jag ville försäkra mig om att valpen levde och allt var bra.
På måndag for vi till Smådjurskliniken, där man efter undersökning försökte starta förlossningen. Utan resultat – då var kejsarsnitt enda möjligheten.
Lilla Uno hade varit ännu alldeles fast i livmodern, vilket tyder på att dräktigheten kom igång betydligt senare än räknat. Kanske också orsak till att det fanns bara en valp, vem vet.
Det är bara det, att man kan omöjligt veta i förväg. Riskerna var för stora att låta bli snitta.

För Peggy Sue var operationen med kejsarsnitt och sterilisation en pärs, hon var alldeles bortom sig timmarna efter. Hon ville inte ha med valpen att göra, hon hade ont och var orolig. Sakta mak accepterade hon ändå valpen bredvid sig, och mot natten väcktes hennes moderskänslor. Hon tog väl hand om Uno, precis som sina valpar i sin första kull.
Unos vikt gick ner, vilket ska vara normalt för valpar som födds med kejsarsnitt. Jag tyckte ändå att han fick mjölk under tisdagen, han var lugn och Peggy skötte om honom.

På natten till onsdagen försämrades Unos kondition drastiskt. Plötsligt va han kall och livlös. Jag lyckades återuppliva honom med konstgjord andning och hjärtmassage, och kämpade i flera timmar för att få honom att dia. Jag mjölkade Peggy och gav droppar av mjölk till Uno i tjugo minuters mellanrum hela natten igenom. Han låg inlindad i en handduk mot mitt bröst för att bli varm igen, och då och då försökte jag få honom att dia. Jag pratade med jourhavande veterinären, som tyckte att det inte fanns så mycket annat att göra, än det jag redan gjorde. Jag tyckte att Uno kändes torr, han behövde vätska, fort. Peggy var orolig hela natten, hjässade och gnydde.

Klockan 8 på morgonen skulle vi till veterinären. Just före det slutade Unos hjärta slå, och trots en halvtimmes ihärdigt försök att återuppliva honom igen, gick det inte. Uno orkade inte.

Jag vet att valpar dör. Jag vet att det är vanligt. Jag vet att jag har haft tur med alla mina kullar hittills, där allt har gått enligt boken. Jag vet att det var en tidsfråga – ju flera kullar, desto säkrare att det någon gång händer någonting som inte är enligt boken.
Men att det var nu, min älskade Peggys sista kull med en hane jag verkligen uppskattar, och bara en valp. Mitt hjärta håller på att brista.
Kunde jag har gjort någonting annorlunda? Borde jag ha märkt tidigare att någonting var på tok? Var det mitt fel? Vad håller jag på med? Varför? Vad har jag för rätt att utsätta min hund och för mig viktiga människor för det här?
Jag kan fortsätta hur länge som helst. Jag får inte allt detta ogjort för det.
Jag kan också försöka tänka på dom tidigare kullarna, på dom hundarna som är friska, som överlevde, som tillbringer glädje för sina ägare precis varje dag.
Och ändå får jag ont ända in i själen, när jag tänker på Peggy Sue och hennes foderfamilj, lilla L där.

Nu försöker vi dra oss igenom det här. Peggy Sue ska återhämta sig, vi ska begrava lilla Uno under äppelträdet och sörja den tiden det tar.  Jag ska samla mod och kraft, så att jag är färdig den dagen det är dags för Ansa att föda sina första valpar, som möjligtvis väntas efter parningen förra veckan. Med döden också livet.

Vila i frid, Lilla Uno. <3 Jag glömmer dig aldrig.


Maanantaina Peggyn astutuksesta oli kulunut 72 vuorokautta. Peggy voi mainiosti, mutta minä olin huolissani. Röntgenkuvat otettiin 68. Päivänä, jotta nähtäisiin oliko kohdussa todellakin vain yksi pentu, ja miten se siellä lepäsi. Ultraäänitutkimukset tehtiin pariin otteeseen viikonlopun aikana, sillä halusin varmistua siitä, että pentu oli elossa ja kaikki siltä osin hyvin.
Maanantaina matkasimme pieneläinklinikalle, missä synnytys yritettiin tutkimuksen jälkeen käynnistää – tuloksetta. Sen jälkeen sektio oli ainoa vaihtoehto.
Leikkauksen tehneen eläinlääkärin mukaan pikku Uno oli ollut vielä aivan kiinni kohdun sarvissa, mikä viittaa siihen, että tiineys on käynnistynyt huomattavan paljon astutuksen jälkeen. Ehkä se myös selittää sen, miksi pentuja oli vain yksi, mene ja tiedä.
Ongelmana vain on se, että etukäteen ei voi tietää. Riski oli liian suuri sektion tekemättä jättämiseksi.

Peggy Suelle sektio ja samaan aikaan tehty sterilisaatio olivat aikamoinen koettelemus. Se oli aivan poissa tolaltaan leikkausta seuranneiden tuntien aikana. Se ei halunut olla missään tekemisissä pennun kanssa, oli levoton ja kivulias. Pikkuhiljaa Peggy kuitenkin hyväksyi pennun lähelleen, ja yötä kohti äidinvaistotkin heräsivät. Peggy hoiti Unoa hienosti, aivan kuin ensimmäistäkin pentuettaan. Unon paino luisui alas, mikä on normaalia keisarinleikkauksella syntyneillä pennuilla. Mielestäni Uno kuitenkin sai maitoa tiistain aikana, se oli rauhallinen ja Peggy hoiti sitä normaalisti.

Keskiviikon vastaisena yönä Unon tila heikkeni nopeasti. Yht’äkkiä se oli eloton ja kylmä. Onnistuin elvyttämään sen tekohengityksellä ja sydänhieronnalla, ja taistelin monta tuntia saadakseni sen imemään. Lypsin maitoa Peggyltä ja syötin tipat Unolle parinkymmenen minuutin välein koko yön. Käärin Unon pyyhkeeseen ja pidin sitä rintaani vasten lämmön pitämiseksi, ja säännöllisin väliajoin yritin saada sen imemään Peggyn nisiä. Puhuin päivystävän eläinlääkärin kanssa  - hänen mielestään ei paljoa muuta ollut tehtävissä, kuin se, mitä jo tein. Uno oli mielestäni kuivahtanut, se tarvitsi nestettä, nopeasti. Peggy oli levoton koko yön, läähätti ja inisi.

Aamulla tein lähtöä pieneläinklinikalle, joka aukeni klo 8. Juuri ennen lähtöä Unon sydän lakkasi lyömästä, enkä saanut sitä yli puolentunnin sitkeästä yrittämisestä huolimatta enää elvytettyä. Uno ei jaksanut.

Tiedän, että pentukuolemat ovat tavallisia. Tiedän, että minulla on ollut onnea tähänastisten pentueiden kanssa, jolloin kaikki on mennyt täysin ohjekirjan mukaan. Tiedän, että oli vain ajan kysymys, jolloin jotain menisi pieleen.
Mutta että niin kävi nyt, rakkaan Peggyn viimeinen pentue todella arvostamani uroksen kanssa, ja vain yksi pentu. Sydän on särkymäisillään.
Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olisiko minun pitänyt huomata aiemmin, että jotain oli pielessä? Onko tämä minun syytäni? Mitä oikeastaan olen kasvatustoimintani kanssa tekemässä? Miksi? Mikä oikeus minulla on altistaa koirani ja minulle tärkeät ihmiset tällaisille tapahtumille?
Voisin jatkaa vaikka kuinka kauan. Ja silti tapahtunut ei tule tapahtumattomaksi.
Voin myös yrittää ajatella aiempia pentueita, koiria jotka kasvoivat terveiksi ja jotka tuottavat iloa omille ihmisilleen ihan joka päivä.
Ja silti sattuu sieluun saakka, kun ajattelen Peggy Sueta ja sen sijoitusperhettä, pikku L:ää siellä.

Nyt yritämme elää tämän tapahtuneen kanssa. Peggy Sue tarvitsee aikaa toipuakseen, hautaamme Pikku Unon omenapuun alle ja suremme sen ajan minkä sureminen tarvitsee. Kerään rohkeutta ja voimia ollakseni valmis sinä päivänä, kun Ansan on aika synnyttää ensimmäinen pentueensa – se astutettiin viime viikolla. Kuoleman vierellä elämä.

Lepää rauhassa, Pikku Uno. <3 En unohda sinua ikinä.

Inga kommentarer:

Skicka en kommentar